Helsingin Sanomat - Ilmavoimien komentaja: Lentäjille lisää lentotunteja
Yleensä en ole kiinnostunut keskustelemaan puolustusasioista, mutta tämä lausunto kommentissa HY:n artikkeliin sai minut ärsytettyä kirjoittamaan ulkopuolisen analyysin.
Isänmaallisuuden yhdistäminen objektiiviseen analyysiin tapattaa vain turhaan ihmisiä ja heittää kaivoon verovaroja. Puolustusvoimien koko henkilökunta, ja suurin osa asiasta keskustelevasta yleisöstä, on kulkenut yhden homogenisoivan koulun läpi, jossa heidän kapasiteettinsa itsekriittisyyteen keskeisten strategisten kysymysten suhteen on kärsinyt, kenellä enemmän, kenellä vähemmän.
Keskeinen strateginen kysymys on, kuinka mahdollisimman monesta todennäköisestä skenaariosta saadaan tehtyä sellaisia, ettei Suomeen hyökkääminen osana tai vastauksena niihin ole kenellekään kannattavaa.
Avainongelma suunnittelun suhteen on se, että skenaariot ja niiden todennäköisyydet muuttuvat jatkuvasti, ja tiedon keruu eri luokista skenaarioita maksaa ja sen valmistelu on hidasta. Lisäksi rahoituksen hankkiminen muuttuviin skenaarioihin vastaamiseksi on vaikeaa, koska puolustusvoimain korkeimman johdon pitää osallistua työhön, eivätkä he ole maailman joustavimpia ihmisiä.
Heidän pitäisi vaikuttaa poliittisiin päättäjiin ja suureen yleisöön, ja saada nämä emotionaalisella tasolla hyväksymään se, että se mistä puhuttiin totuutena ja tärkeänä viime viikolla ei olekaan enää totta ja tärkeää, vaan jokin uusi asia, johon pitäisi nyt saada rahaa, jota ei ole.
Tehtävän mahdottomuus tekee mahdottoman houkuttelevaksi sen, että otetaan vain jotain skenaarioita joita on helppo myydä, vaikka tiedetään etteivät ne ole ihan oikeasti mahdollisia, mutta jotka kuulostavat tutuilta kun muistellaan mitä tapahtui viime sodassa 60 vuotta sitten. Näiden skenaarioiden perusteella voidaan sitten hankkia resursseja joita voidaan sitten pienemmässä mittakaavassa suunnata paikallisesti oikealta tuntuviin asioihin.
Ongelmana tässä on se, että nämä tehtaillut skenaariot alkavat elää omaa elämäänsä, eivätkä niiden perusteella saadut resurssit enää ole kohdennettavissa oikeasti hyödyllisiin asioihin.
Näin on hävittäjien suhteen tilanteessa, jossa ei ole todennäköistä että 50 hävittäjää tekisi 250 vastustajaan viisinkertaisen vahingon suhteessa 10:n hävittäjään, siitä yksinkertaisesta syystä että hyökkääjät sanelevat pelin säännöt, ja tällöin hyökkääjät käyttävät vahvuuksiaan puolustajan heikkouksia vastaan, jolloin kolme vastustajaa kerrallaan voi keskittyä yhteen omaan, jolloin on paljon yli kolme kertaa todennäköisempää että kaikki vastustajat säilyvät vaurioitta ja oma kone tuhoutuu.
Lisäksi on rehellisesti kysyttävä, vaikuttaako hävittäjämäärän kasvattaminen kymmenestä viiteenkymmeneen tai viidestäkymmenestä sataan, olennaisesti tällä hetkellä todennäköisten skenaarioiden suhteen estävästi, jos otetaan huomioon se, että voimasuhteet vastustajan ja oman tiimin välillä ovat merkittävästi epäsymmetrisemmät kuin Irakin ja Yhdysvaltain, kummassakin viime Yhdysvaltain suuroperaatiossa.
On epärehellistä väittää jollekulle että sellainen skenaario olisi oikeasti mahdollinen, jossa hyökkääjä asettaisi omat heikkoutensa meidän vahvuuksiamme vastaan.
Meidän on kysyttävä itseltämme, mitä voimme oppia Irakin sodasta. Onko meidän paras mahdollisuutemme kentällä, kuten Irakin aikaisempi johto ajatteli, vai jossain muussa tavassa puolustaa maata?